Kun pilvilinna romahti

Elettiin vuotta 2009 ja jouluun oli enää muutama päivä. Herätyskelloni piipatessa päätin lintsata viimeisen päivän ennen joululomaa, eihän siellä kuitenkaa mitään tärkeätä olisi tehty. Hyvällä omatunnolla siis sammutin herätyskellon ja jäin nukkumaan migreenin varjolla. Silloin vielä olin onnellisen tietämätön mitä päivä toisi tullessaan...

Kun vihdoin päätin nousta, näin ikkunasta, että isäni oli jo ehtinyt viedä hevoset pihalle. Jäin taas niin hyvällä omatunnolla syömään aamupalaa ja lukemaan kirjaa hetkeksi. Eihän ne karsinat ja hevoset sieltä mihinkään karkaa, muistan ajatelleeni. Kunpa olisin silloin tiennyt, että ne voivat karatakkin ja pysyvästi. 

Vetäisin toppavaatteet päälle, ja lähdin tekemään tallihommia. Hommat sujuivat rutiinilla, ja kesti hetken ennenkuin tajusin Pelun karsinaa siivotessani, ettei koko karsinasta löytynyt yhden yhtäkään paskakikkaretta. Tällöin tunsin ensimmäisen paniikin vihlaisun: tämä ei ole normaalia. Jätin talikot ja kottikärryt siihen mihin ne sattuivat jäämään ja säntäsin laitumelle. Uusi paniikin vihlaisu: miksi Pelu makaa. Samalla kun rämmin  Pelun luokse, yritin todistella itselleni ettei tämä voi olla totta. Revin, riuhdoin, tönin ja kannustin, mutta en vain saanut Pelua nousemaan ylös. Ensimmäiset kyyneleet alkoivat valua samalla kun juoksin navettaan. "Iskä, mä en saa pelua ylös!!" Kysyvä ilme kasvoilla isä puikkelehti jostain ja lähdimme juoksujalkaa takaisin laitumelle.  Saimme kuin saimmekin Pelun ylös, ja tässä vaiheessa meille oli jo itsestään selvää, että kyseessä oli ähky. Tällöin kello oli vasta noin 11.00.

Siitä hetkestä alkoi elämäni pisimmältä tuntuva kamppailu. Puimme Pelulle loimen päälle, sillä se tärisi ja hikoili kovasti, juotimme öljyä ja soitimme eläinlääkärille, joka ilmoitti tulevansa heti kun kerkeää. Hevosesta näki, että sillä oli kovia kipuja. Taluttaessa se käveli uskollisesti perässä, mutta välillä se yritti mennä makuulleen. Kun se sitten taas kerran yritti niin tehdä, huusin itkuisella äänellä että se ei voi luovuttaa nyt, että eläinlääkäri tulisi kohta.

Kolmen tunnin (ikuisuudeltaa tuntuneen ajan) jälkeen eläinlääkäri vihdoin ja viimein saapui. Heti ensimmäisenä Pelu sai kipulääkettä, joka näytti helpottavan sen oloa niin paljon, että kyyneleet nousivat jälleen kerran silmiini. Ehkä toivoa vielä olisikin?

 Eläinlääkäri murskasi kuitenkin pian toiveeni... Suolisto oli kierteellä, eikä sitä voisi korjata ilman leikkausta. En tiedä millä voimilla kokosin itseni siihen tilaan, että kykenin keskustelemaan lääkärin kanssa fiksusti, mutta muistan kysyneeni erittäin vakavana kuinka hyvät selviytymismahdollisuudet olisivat. Vastaus oli tyly: hevosen iän huomioon ottaen olisi todennäköistä, että se kuolisi leikkauspöydälle tai jälki koplikaatioihin, lisäksi hevosella on niin kovia kipuja jo nyt, että se ei välttämättä selviytyisi kuljetuksesta. Tällöin tein elämäni rankimman päätöksen... Päätin päästää Pelun kivuistaan.

Leikkasin harjasta tupsun muistoksi, otin loimen pois ja lähdin raskain askelin taluttamaan Pelua syrjemmälle. Olin päättänyt olla sen kanssa loppuun asti, ja kun eläinlääkäri sitten laittoi piikin sisällön Pelun suoneen, minun olisi tehnyt vain mieli huutaa, että lopeta, lopeta, yritetään sittenkin leikata. Kun Pelu sitten lopulta romahti maahan, ja sen sydän lakkasi lyömästä, minä romahdin mukana. Silloin en enää voinut pidätellä kyyneliä tai esittää lujaa muiden edessä. Rakas, uskollinen Peluni ei enää heräisi, se ei enää koskaan opettaisi minulle mitään, en enää koskaan saisi haudata kasvojani sen pehmeään kaulaan. Se oli poissa, pysyvästi.

Olen usein miettinyt olisinko voinut tehdä jotain toisin, olisiko ollut joku pieni tekijä, joka olisi pelastanut Pelun. Oireet olivat tulleet jo selkeästi yön aikana, mutta aamulla kun isä oli vienyt hevoset pihalle ei Pelu ollut käyttäytynyt epätavallisesti. Silti syytän itseäni siitä, miksen hoitanut itse aamutallia. Olisin luultavasti huomannut tilanteen aikaisemmin, eläinlääkäri olisi ehkä päässyt paikalle nopeammin, toivoa olisi ehkä ollut... Nyt en kuitenkaan voi enää tehdä uskollisen opetusmestarini hyväksi muuta kuin kunnioittaa sen muistoa.

Pelu vietti meillä 13 hyvää vuotta. Se opetti niin siskolleni kuin minullekkin paljon, antoi syyn rakastaa hevosia ja kunnioittaa niitä. Sen kanssa aloitin tutustumisen ratsastuksen ihmeelliseen maailmaan, ja sen kanssa tein kaikkea tyhmää ja uhkarohkeaa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat muistot kun luin sen selässä kesäisin samalla kun se laidunsi, ja tietenkin ilman minkään näköisiä varusteita tai kun innostuin leikkimään sirkustaiteilijaa (ei niin hyvällä menestyksellä), myös laukkaamista takaperin ilman satulaa tuli kokeiltua (en suosittele). Paljon hyviä muistoja on haudattu tästä suokkipollesta sydämeeni ja vielä nytkin tämän asian puiminen kirpaisee minua.