Kuten varmasti olette huomanneet, en ole pahemmin jaksanut postailla viime aikoina. Syynä tähän on ollut se, ettei minulla oikeastaan ole ollut kuvamateriaalia (olen todella laiska kantamaan kameraa tallilla) ja ei ole ollut mitään mistä kirjoittaa, koska arkemme koostuu tällä hetkellä pelkästä maastoilusta.
Ylihuomenna minulla onkin lähtö kohti Helsinkiä ja sieltä sitten matka jatkuu kohti Turkkia. Tätä on odotettu monta kuukautta, mutta kun tänäin tajusin että lähtö tosiaan on jo ylihuomenna, minulle iski pieni paniikki järjestelyjen suhteen. Vielä pitäisi nimittäin järjestellä hevosten liikutus ja hoito suunitelmia. Lisäksi minun pitää alkaa pakkaamaan jo hyvissä ajoin tai unohdan kaiken mahdollisen kotia.
Vanhempien Thaimaan matkalta
Tällä hetkellä olen hevosten kanssa maasto kuurilla, koska kenttämme on jälleen kerran käyttökelvoton. Onneksi tähän asiaan on tulossa aika varmasti muutos tänä kesänä, sillä suunitelmana olisi että rakennamme oman kentän (ihan pitkän kaavan mukaan). Tästä on puhuttu jo aikaisemminkin, mutta emme ole siihen kuitenkaan ruvenneet kun ajatuksena on ollut, että hevoset lähtevät parin vuoden sisällä kuitenkin minun matkaani, jolloin kentälle ei ole enää tarvetta. Nyt kuitenkin puhaltavat semmoiset muutoksen tuulet, että pääni sisällä risteilee monenlaisia suunitelmia.
Kisoja silmälläpitäen olisi tarkoituksena lähteä 19.5 Sanin kanssa taas laukkakilpailuihin liimattalan raviradalle. Sopivia estekisoja ei ole vielä tiedossa, mutta pyrin kyllä nyt kiertämään enemmän kisoja, koska poikaystäväni tai minä voimme vetää kärryn itse kisapaikalle, jolloin en ole enää niin kiinni vanhempieni aikatauluissa. Lisäksi olisi tarkoituksena päästä kesäkuussa myös Ressun kanssa takaisin kisakentille, koska lastaus asiat ovat edenneet hyvin. Haluan kuitenkin edetä ihan puhtaasti hevosen ehdoilla, joten jos se alkaa hermostumaan pidemmistä matkoista niin sitten pitää vaan jättää väliin. Kaiken lisäksi meillä on kolmen kuukauden hyppytauko, joten tarvitsemme kyllä treeniäkin alle, joten varmaankin sinne kesäkuun loppupuolelle siirtyy tämäkin.
Välillä olisi mukavaa kun elämä olisi helppoa. Ei tarvitsisi tehdä vaikeita päätöksiä, miettiä mitä haluaa tulevaisuudelta tai huolehtia rahasta. Mutta olisiko elämä sitten enää mielekästä? Haluaisimme koko ajan vain enemmän ja enemmän, emmekä olisi tyytyväisiä mihinkään, koska kaikki tulisi tarjottimella. Kun elämä välillä potkii päähän, niin sitä oppii kummasti arvostamaan arjen pieniäkin asioita.
Juu, ajatukset karkaavat taas vähän harhapoluille, sillä alunperin minun piti pohtia hevosharrastukseni tulevaisuutta. Mutta yhtä kaikki, tämä liittyy alun pohdintoihin, sillä edessä on vaikeita päätöksiä.
Tällä hetkellä haluaisin kovasti muuttaa omaan kämppään, alkaa rakentaa omaa elämää enkä vain siipeillä vanhempien varoilla. Mutta sitten tulee hevoset, jos minulla ei olisi niitä, niin olisin jo varmasti muuttanut. On niin vaikeaa ajatella niistä luopumista. Vaikka näiden hevosten omistaminen ei olekkaan mitään ruusuilla tanssimista niin se on silti jotenkin todella palkitsevaa. Tänäinkin kun ratsastin Sanilla ja se oli niin kuuliaisen yrittäväisellä päällä, tuli jotenkin todella ylpeä fiilis. Ja en edes halua enää kuvitella myyväni tammaa.
Sitten on tämä järkyttävä varsa kuume. Tiedän ettei todellakaan olisi järkevää laittaa Sania nyt kantavaksi saatikka että menisin ja ostaisin parivuotiaan varsan. Jos olen jo nyt pulassa, niin mitä olisinkaan varsan kanssa? Joten pitää ainakin vielä odottaa ja katsoa mihin suuntaan nämä suunitelmat menevät.
Sen olen kuitenkin päättänyt, että pyrin pitämään toisen hevosen kun muutan. Olen valmis tekemään töitä sen eteen, ja niitä saankin luultavasti paiskia ja paljon. Olen myös pyöritellyt sitä ajatusta päässäni, että jos siskoni nyt päättää muuttaa takaisin tänne, voisin päätyä hevosen yhteisomistajuuteen hänen kanssaan. Kenenkään ystävän/vieraan kanssa en suostuisi harkitsemaan yhteisomistajuutta, mutta siskolle kun voi ihan huoletta sanoa suoraan, jos jokin asia vituttaa.
Kun me todella tiedämme, että elämä on vaikeaa — todella ymmärrämme ja hyväksymme sen — niin elämä ei enää olekaan vaikeaa.— M. Scott Peck, Rakkauden psykologia
Tällaisina sateisina, koleina kevät päivinä sitä alkaa haaveilemaan kesästä ja lämmöstä. Kesää odotellessa jaan teille kesäkuviani, joista minulle tulee hyvä fiilis.
Minulla on aikaa vaikka muille jakaa, mutta ideavarastoni lyö osittain tyhjää. Siispä, jos teillä hyvät lukijat on toiveita tai uteliaisuuden aiheuttamia kysymyksiä, joihin haluaisitte vastauksia niin laittakaahan kommenttia tulemaan. Otan ilomielin vastaan postaus toiveita ja ideoita, jotka ovat toteutettavissa. :))
Kumpa voisin hautautua peittojen ja tyynyjen sekaan ja nukkua siihen saakka että kesä koittaa. Tällä viikolla kelit ovat olleet todella kurjat, kun on ollut kylmää, koleaa, sateista ja hrr. Innosta puhkuen hautasin jo talviratsastusvaatteeni, kun saavuin leviltä kotiin, mutta nyt olen kyllä saanut taas kaivaa toppatakin, villapaidat ja -sukat esille etten paleltuisi jääukoksi tallilla.
Ootan jo innolla että pääsisi taas kahlailemaan/uittamaan ponskeja
Kevät kuitenkin tekee sinnikkäästi tuloaan, sillä lumikasojen alta paljastuu hirveät määrät heinää ja purua jotka ovat tippuneet talven aikana kottareista. Joten olen viettänyt mukavat sadepäivät siivoillen talliympäristöä siitä kaikesta töhnästä ja kovasti olen myös harkinnut tallin kevätsiivousta. Se tosin on edelleen ajatuksentasolla, sillä järkyttävät pyykkipinot (satulahuopia, pinteleitä ja loimia) kauhistuttavat minua.
Vähän kuulumisia vielä. Katri kävi perjantaina moikkaamassa meitä täällä ja Katri siis vuokrasi Sania melkein vuoden tuossa muutama vuosi takaperin. Lähestulkoon pakotin hänet käymään Sanin kyydissä ja Katri sai kuin saikin Sanin pyöristymään käynnissä aika ajoin. Katselin siinä sitten ylpeänä pikku poniani, joka niin tosissaan yritti miellyttää ratsastajaansa.
Vuosi sitten ei oltu lähelläkään rentoutumista saatikka pyöristymistä
Otin myös eilen vähän irtiottoa hevosista ja lähdin shoppailemaan poikaystäväni kanssa vaatteita turkin matkalle, johon on vain 18 päivää jäljellä!! Löysinkin muutamia kivoja, värikkäitä kesävaatteita ja hauskat aurinkolasit.
Elettiin vuotta 2009 ja jouluun oli enää muutama päivä. Herätyskelloni piipatessa päätin lintsata viimeisen päivän ennen joululomaa, eihän siellä kuitenkaa mitään tärkeätä olisi tehty. Hyvällä omatunnolla siis sammutin herätyskellon ja jäin nukkumaan migreenin varjolla. Silloin vielä olin onnellisen tietämätön mitä päivä toisi tullessaan...
Kun vihdoin päätin nousta, näin ikkunasta, että isäni oli jo ehtinyt viedä hevoset pihalle. Jäin taas niin hyvällä omatunnolla syömään aamupalaa ja lukemaan kirjaa hetkeksi. Eihän ne karsinat ja hevoset sieltä mihinkään karkaa, muistan ajatelleeni. Kunpa olisin silloin tiennyt, että ne voivat karatakkin ja pysyvästi.
Vetäisin toppavaatteet päälle, ja lähdin tekemään tallihommia. Hommat sujuivat rutiinilla, ja kesti hetken ennenkuin tajusin Pelun karsinaa siivotessani, ettei koko karsinasta löytynyt yhden yhtäkään paskakikkaretta. Tällöin tunsin ensimmäisen paniikin vihlaisun: tämä ei ole normaalia. Jätin talikot ja kottikärryt siihen mihin ne sattuivat jäämään ja säntäsin laitumelle. Uusi paniikin vihlaisu: miksi Pelu makaa. Samalla kun rämmin Pelun luokse, yritin todistella itselleni ettei tämä voi olla totta. Revin, riuhdoin, tönin ja kannustin, mutta en vain saanut Pelua nousemaan ylös. Ensimmäiset kyyneleet alkoivat valua samalla kun juoksin navettaan. "Iskä, mä en saa pelua ylös!!" Kysyvä ilme kasvoilla isä puikkelehti jostain ja lähdimme juoksujalkaa takaisin laitumelle. Saimme kuin saimmekin Pelun ylös, ja tässä vaiheessa meille oli jo itsestään selvää, että kyseessä oli ähky. Tällöin kello oli vasta noin 11.00.
Siitä hetkestä alkoi elämäni pisimmältä tuntuva kamppailu. Puimme Pelulle loimen päälle, sillä se tärisi ja hikoili kovasti, juotimme öljyä ja soitimme eläinlääkärille, joka ilmoitti tulevansa heti kun kerkeää. Hevosesta näki, että sillä oli kovia kipuja. Taluttaessa se käveli uskollisesti perässä, mutta välillä se yritti mennä makuulleen. Kun se sitten taas kerran yritti niin tehdä, huusin itkuisella äänellä että se ei voi luovuttaa nyt, että eläinlääkäri tulisi kohta.
Kolmen tunnin (ikuisuudeltaa tuntuneen ajan) jälkeen eläinlääkäri vihdoin ja viimein saapui. Heti ensimmäisenä Pelu sai kipulääkettä, joka näytti helpottavan sen oloa niin paljon, että kyyneleet nousivat jälleen kerran silmiini. Ehkä toivoa vielä olisikin?
Eläinlääkäri murskasi kuitenkin pian toiveeni... Suolisto oli kierteellä, eikä sitä voisi korjata ilman leikkausta. En tiedä millä voimilla kokosin itseni siihen tilaan, että kykenin keskustelemaan lääkärin kanssa fiksusti, mutta muistan kysyneeni erittäin vakavana kuinka hyvät selviytymismahdollisuudet olisivat. Vastaus oli tyly: hevosen iän huomioon ottaen olisi todennäköistä, että se kuolisi leikkauspöydälle tai jälki koplikaatioihin, lisäksi hevosella on niin kovia kipuja jo nyt, että se ei välttämättä selviytyisi kuljetuksesta. Tällöin tein elämäni rankimman päätöksen... Päätin päästää Pelun kivuistaan.
Leikkasin harjasta tupsun muistoksi, otin loimen pois ja lähdin raskain askelin taluttamaan Pelua syrjemmälle. Olin päättänyt olla sen kanssa loppuun asti, ja kun eläinlääkäri sitten laittoi piikin sisällön Pelun suoneen, minun olisi tehnyt vain mieli huutaa, että lopeta, lopeta, yritetään sittenkin leikata. Kun Pelu sitten lopulta romahti maahan, ja sen sydän lakkasi lyömästä, minä romahdin mukana. Silloin en enää voinut pidätellä kyyneliä tai esittää lujaa muiden edessä. Rakas, uskollinen Peluni ei enää heräisi, se ei enää koskaan opettaisi minulle mitään, en enää koskaan saisi haudata kasvojani sen pehmeään kaulaan. Se oli poissa, pysyvästi.
Olen usein miettinyt olisinko voinut tehdä jotain toisin, olisiko ollut joku pieni tekijä, joka olisi pelastanut Pelun. Oireet olivat tulleet jo selkeästi yön aikana, mutta aamulla kun isä oli vienyt hevoset pihalle ei Pelu ollut käyttäytynyt epätavallisesti. Silti syytän itseäni siitä, miksen hoitanut itse aamutallia. Olisin luultavasti huomannut tilanteen aikaisemmin, eläinlääkäri olisi ehkä päässyt paikalle nopeammin, toivoa olisi ehkä ollut... Nyt en kuitenkaan voi enää tehdä uskollisen opetusmestarini hyväksi muuta kuin kunnioittaa sen muistoa.
Pelu vietti meillä 13 hyvää vuotta. Se opetti niin siskolleni kuin minullekkin paljon, antoi syyn rakastaa hevosia ja kunnioittaa niitä. Sen kanssa aloitin tutustumisen ratsastuksen ihmeelliseen maailmaan, ja sen kanssa tein kaikkea tyhmää ja uhkarohkeaa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat muistot kun luin sen selässä kesäisin samalla kun se laidunsi, ja tietenkin ilman minkään näköisiä varusteita tai kun innostuin leikkimään sirkustaiteilijaa (ei niin hyvällä menestyksellä), myös laukkaamista takaperin ilman satulaa tuli kokeiltua (en suosittele). Paljon hyviä muistoja on haudattu tästä suokkipollesta sydämeeni ja vielä nytkin tämän asian puiminen kirpaisee minua.
Puolituntia kulunut, enkä ole saanut järjesteltyä ajatuksiani tähän ruudulle ymmärrettävään muotoon. Joten lopputuloksena on, että saatte sekavan sepostuksen viikonlopun tapahtumista. Kannattaa siis kaivaa jo valmiiksi jaana-suomi-jaana sanakirja esille.
Lauantai:
Herätyskello piinasi minua jo 6.30, sillä linkin oli tarkoitus startata 7.30 laukaan matkahuollolta. Kohteena oli tampereen hevosmessut, jonne oli kasaantunut aivan hirvittävä määrä ihmisiä. Turhautuminen oli jossain vaiheessa suuri, sillä eteenpäin ei meinannut päästä ja olo oli kuin sillipurkissa. Kuitenkin kaikinpuolin oli mukava reissu ja viihdyinkin oikein hyvin myyntikojuilla.
Agrimarketin Tammer Trophy kisahan siellä oli peruttu tällä hetkellä jylläävään herpes viiruksen takia, mutta näytöskilpailu siellä kuitenkin oli... Ja yllätysyllätys Anna-Julia Kontio tuli pitämään ennen kilpailun alkua infon kuinka hän lämmittelee hevosensa kisoissa. Tästä esityksestä sain jotain irti, ja muutamia idoita omaan lämmittelyyni. Toinen mielenkiintoinen esitys oli valjakkoajon näytöskilpailu. Kyseiseen lajiin en ole koskaan päässyt tutustumaan, ja sen vauhdikkuus yllätti minut.
Messuilta tarttui matkaan: rintaremmi ja jännesuojat Sanille, Ressulle uusi ihana blinbling otsapanta ja itselle nahkaiset saappaanvarret. Rahaa siis upposi jonkin verran, mutta rintaremmi ja saappaanvarret olivat niin hyvässä tarjouksessa, että eihän niitä voinut jättää hyödyntämättä.
Ripaus kimallusta kuuluu joka pojan arkeen
Nyt ei hierrä eikä paina mistään
Sunnuntai:
Starttasimme auton kello 10.00 ja suuntasimme kohti maneesia ja valmennusta. Vaikka nyt tosiaan on liikkellä jo aikaisemmin mainitsemani herpes viirus niin koin turvalliseksi lähteä käymään valmennuksessa. Syy1: en ole kuullut, että täällä päin olisi ollut tapauksia, syy2: Sani ei joudu kosketuksiin minkään vieraan hevosen, tarvikkeiden ym. kanssa, syy3: kyseiseltä tallilta ei ole ollut porukkaa reissussa hevosten kanssa, jotka olisivat voineet taudin jostain saada. Mielestäni siis oli kohtuullisen turvallista lähteä liikenteeseen, vaikkakin jätän ensi viikonlopun Keuruun estekisat väliin.
Olimme paikalla hyvissä ajoin, vaikka pihatiellä pällistellyt fasaani ei meinannutkaan päästää meitä pihaan asti. Laittelimme Sanin rauhassa valmiiksi ja kerkesin vielä kävelemään selästä käsin n.15min ennenkuin pääsimme maneesiin. Sani tuntui nyt mukavan rauhalliselta eikä tuntunut stressaavan tilannetta. Se myös reagoi apuihin mukavasti ja oli koko tunnin ajan kevyt ratsastaa.
Tehtävät koostuivat kahdesta sarjasta+pääty-ympyröillä olevista ristikoista. Tällä kertaa tehtävät olivat oikeastaan aika simppeleitä, mukavia suorittaa Sanin kanssa ja juuri oikeanlaisia harjoituksia sille. Sarjoilla se alkaa pyöristämään laukkaa paremmin, jolloin myös hypyt ovat paremmat. Valmennus sujui kokonaisuudessaan hyvin, mutta omassa ratsastuksessani olisi korjailtavaa. En nimittäin tukenut Sania tarpeeksi laukassa, jolloin suoralle uralle siirryttäessä laukka muuttui Katin sanoin kulmikkaammaksi. Tätä ongelmaa ei ole kotona, mutta nyt jotenkin aristelin alkaa ratsastamaan hevosta kunnolla lähestymissä. Ensikerralla sitten...
Ressun lastaus harjoitukset:
Suurinosahan teistä tietää jo, että Ressun kanssa tuli lastausongelmia ennen joulua. Jos asiaa kiinnostaa, ja ette ole lukeneet siitä niin tästä saa vähän katsausta tilanteesta. Lastaus treenit jäivät taka-alalle yo-kirjoituksien aikaan, sillä stressiä oli niin paljon muustakin. Tänäin kuitenkin otimme taas itseämme niskasta kiinni ja teimme harjoituksia. Ja tadaa, Ressu meni ensimmäisen kerran kolmen vuoden jälkeen taluttamalla kyytiin !! Tätä ennen Ressu on siis "vedetty" liinalla kyytiin siten, että liina on ollut etupuomin ympärillä ja joku on siellä sitten lisännyt tasaisesti painetta. Tämä kikka opetettiin meille yhdissä kisoissa, joissa herra hajotti riimun, liinan, traikun valon ja lastaussillan maton ja kikka onkin toiminut sen verran hyvin, että jäi käyttöön. Takaisin asiaan...
Ressu siis tuli kyytiin taas aika mukavasti ja oli tällä kertaa jo huomattavasti rauhallisemman oloinen. Kun se oli rentoutunut mielestäni tarpeeksi palkitsimme sen ottamalla sen pois kyydistä. Pysyimme kuitenkin edelleen traikun läheisyydessä, kävimme kiertämässä sen ja vähän haisteltiinkin. Sitten takaisin lastaussillan eteen ja uudelleen kyytiin. Ja taas Ressu yllätti minut kävelemällä kohtuullisen kiltisti kyytiin pelkästään taluttamalla. Nyt se oli heti rauhallinen, joten päätimme koittaa siirtää sivuseinän paikoilleen. Aluksi vähän lähemmäksi, ja kun edelleen Ressu pysyi rauhallisena, niin siirsimme sen kokonaan paikoillaan, ja Ressu reagoi...ei mitenkään! Tämä tuntui ihan lottovoitolta siihen nähden, että aikaisemmin se oli paniikissa jo pelkästään seistessään kyydissä puhumattakaan siitä, että laitaa olisi yritetty siirtää. Tästä on hyvä jatkaa...
Aurinko lämmittää kasvoja, hevoset paistattelevat laitumella...Elämä on ihanaa! Lauantaina palauduin kotiin viikon mittaiselta levin reissulta ja voin sanoa, että en ole koskaan ollut yhtä onnellinen kotiin paluusta. Kaksi hännän heilluttajaa hyökkäsivät heti kimppuuni ja tietenkin niitä omia pikku ponejakin piti käyä paijaamassa.
Levin reissu oli ihan mukava. Kävimme laskettelemassa, hiihtämässä, husky parkissa, keilaamassa ja tietenkin juhlimassa. Kuitenkin meinasin saada kerran (ehkä vähän useamminkin) hermoromahduksen seitsemän jätkän kanssa, jotka eivät tuntuneet osaavan tehdä edes voileipää itse. Ja tietenkin pieni siisteysintoilijani sai sydänkohtauksia siitä kaaoksesta, mutta muuten oli mukavaa. Ainut todella epämukava osuus matkassa oli autossa istuminen, matkaa kun kertyi se 1400km, mutta Japen sanoin paluumatkasta olin hereillä vajaat kaksi tuntia ja muuten nukuin... Joten epämukavuus taisi johtua puutuneista raajoista ja ikävästi jumittuneesta niskasta.
Husky parkissa oli myös ihan aito susi
Joku ilta pojat saattoivat saada vähän kosketusta meikkaamisesta
En tainnut näyttää tältä kun olin laittamassa pojille ruokaa...
Mitä muuta olen puuhaillut? EN MITÄÄN! On ihanaa, kun ei ole mitään velvollisuuksia tai päivittäisiä menoja. Aamuisin saa herätä siihen, että aurinko paistaa verhojen raosta, ratsastamassa saa käydä ajan kanssa, koska ei ole koulua, mihinkään ei ole kiire.
Pääsiäinen vietettiin perheen kanssa syöden hyvin ja nauttien kauniista keväisestä säästä. Maanantaina kävin siskoni kanssa pitkästä aikaa maastoilemassa pitkän kaavan mukaan, ja oli ihanaa nähdä miten kummatkin hevoset nauttivat lämpimästä ilmasta ja villistä menosta. Jopa meidän laiskapossu Ressumme näytti, että kyllä sekin vielä osaa mennä kovaa. Muuten pikkupossuni täytti viime viikolla 11 vuotta, näin välihuomautuksena!
Minulla ei oikein ole muita suunitelmia nyt kuin treenailla hevosten kanssa, odottaa intopiukeana turkin matkaa ja tehdä joitakin lomituksia porukoille. Varsinaisia töitä minulla ei siis ole, vaan teen satunnaisesti vähän sitä sun tota. Jos ei muuta, niin kesällä sitten alkaa taas leirien ohjaus, mutta kyllä niitä muitakin töitä olisi ihan mukava saada.
Lauantaina lähdemme poikaystäväni kanssa hevosmessuille tampereelle, jossa toivottavasti pysyn kohtuuden rajoissa enkä ostele taas kaikkea mahdollista. Jos nyt kuitenkin aion ihan tosissani jotain etsiä niin Sani tarvitsisi kakkos suitset ettei aina tarvitsisi olla vaihtamassa kuolaimia sekä uuden jännesuojat. Mutta toisaalta, Ressulla oli vasta synttärit ja toki tällä verukkeella sekin haluaa jotain uutta. Jappe jos luet tän: lupaa pitää mut kurissa.
