Viimeisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt melkein kaksi kuukautta. Olin jo oikeastaan päättänyt lopettaa koko bloggaamisen, koska se alkoi tuntumaan kauhealta pakkopullalta ja otin turhaa stressiä tästä. Viimeaikoina kuitenkin sormet ovat syyhynneet kirjoittamaan, joten täällä ollaan!
Pelman kanssa yhteistä taivalta on takana reilut kaksi kuukautta ja yhteiselo onkin alkanut sujumaan jo aika mukavasti. Alussa meillä oli pieniä tahtojentaisteluita siitä kumpi taluttaa kumpaa ja kuinka harjatessa käyttäydytään. Nyt kun Pelma on kotiutunut ja se on alkanut luottamaan minuun, ovat tällaiset ongelmat hävinnyt. Tähän mennessä en ole juurikaan alkanut opettamaan uusia asioita Pelmalle, koska halusin ekana luoda välillemme luottamusta. Nyt pikkuhiljaa on kuitenkin alettu laittamaan valjaita päälle, tutustuttu irtojuoksutuskujaan ja kavaljetteihin sekä totuteltu hurjiin suitsiin kuolaimineen. Täytyy kyllä myöntää, että tämä varsa ei turhasta hätkähdä kun vain ekaksi luottaa ihmiseen.
| Se menee piakkoin ohi Ressusta |
| Ekat hypyt omalla kentällä! |
Sani taas on kehittynyt hirmuisesti. Tai no hirmuisesti ja hirmuisesti, mutta kehitystä on jokatapauksessa tapahtunut. Se on aivan eritavalla avuilla kuin ennen, se kuuntelee jokaista pienintäkin pyyntöä. Ei enää ryöstämistä maastossa, ei päätöntä kaahausta... Ja on mahtava tunne, kun pystyn jopa ratsastamaan sitä esteradalla ja vähän taktikoimaan sen sijaan, että kaikki energia menee hevosen vauhdin hallitsemiseen! Olen jopa pyöritellyt mielessäni hurjaa ajatusta koulukisoista ja raviluokasta.
| Loppukevennykseksi koominen kuva pukittelevasta ressusta |