Paluu numero 10

Hei taas!

Viimeisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt melkein kaksi kuukautta. Olin jo oikeastaan päättänyt lopettaa koko bloggaamisen, koska se alkoi tuntumaan kauhealta pakkopullalta ja otin turhaa stressiä tästä. Viimeaikoina kuitenkin sormet ovat syyhynneet kirjoittamaan, joten täällä ollaan!

Pelman kanssa yhteistä taivalta on takana reilut kaksi kuukautta ja yhteiselo onkin alkanut sujumaan jo aika mukavasti. Alussa meillä oli pieniä tahtojentaisteluita siitä kumpi taluttaa kumpaa ja kuinka harjatessa käyttäydytään. Nyt kun Pelma on kotiutunut ja se on alkanut luottamaan minuun, ovat tällaiset ongelmat hävinnyt. Tähän mennessä en ole juurikaan alkanut opettamaan uusia asioita Pelmalle, koska halusin ekana luoda välillemme luottamusta. Nyt pikkuhiljaa on kuitenkin alettu laittamaan valjaita päälle, tutustuttu irtojuoksutuskujaan ja kavaljetteihin sekä totuteltu hurjiin suitsiin kuolaimineen. Täytyy kyllä myöntää, että tämä varsa ei turhasta hätkähdä kun vain ekaksi luottaa ihmiseen.

Se menee piakkoin ohi Ressusta

Meidän kenttäprojektikin valmistui heinäkuun loppupuolella ja nyt ollaankin päästy kuukauden päivät tuuppailemaan oikein urakalla. Olen aivan ihastunut tähän uuteen mahdollisuuteen. Vaikka sataisi useamman päivän putkeen pysyy kenttä ratsastuskuntoisena, joten hyvästi syksyn ja kevään usean viikon maastoilut! Joitakin tämä voi naurattaa, mutta näissä oloissa olen oppinut arvostamaan pieniäkin asioita.

Ekat hypyt omalla kentällä!

Ressu on edelleen laitakammoinen, joten ollaan saatu heittää hyvästit kesän ja koko kauden kisoille. Olen useampaan kertaan tätä asiaa surkutellut, sillä tänä kesänä on tuntunut että Ressu menee paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Elättelen kuitenkin edelleen toivoa siitä, että pääsisimme vielä joskus takaisin kisaradoille.

Sani taas on kehittynyt hirmuisesti. Tai no hirmuisesti ja hirmuisesti, mutta kehitystä on jokatapauksessa tapahtunut. Se on aivan eritavalla avuilla kuin ennen, se kuuntelee jokaista pienintäkin pyyntöä. Ei enää ryöstämistä maastossa, ei päätöntä kaahausta... Ja on mahtava tunne, kun pystyn jopa ratsastamaan sitä esteradalla ja vähän taktikoimaan sen sijaan, että kaikki energia menee hevosen vauhdin hallitsemiseen! Olen jopa pyöritellyt mielessäni hurjaa ajatusta koulukisoista ja raviluokasta.

Tässä tämmöinen pieni katsaus meidän kuulumisiimme tällä kertaa! Palaillaan taas, ja koitan pitää innostuksen yllä tämän blogin suhteen!

Loppukevennykseksi koominen kuva pukittelevasta ressusta