Elämää hevosenomistajana

Välillä pohdin millaista elämäni olisi ilman hevosia. Onhan tämä ollut iso-osa elämääni jo 8-vuotiaasta asti, jolloin siskoni hevosen hoito siirtyi minulle ja vanhemmilleni. Vaikka vanhempani ovat olleet koko hevosharrastukseni ajan suurena tukena, niin rahallisesti kuin fyysisesti ja tarjonneet minulle vapaa päiviä ilman hevosia. Uskon kuitenkin, että elämäni on ollut hyvin erilaista kuin muiden ikäisteni. Paljon hölmöyksiä on varmasti jäänyt tekemättä tämän takia, mutta miksi katua sitä? Sehän on vain hyvä asia.

Välillä minua turhauttaa oikein toden teolla se, kun ihmiset valittavat kuinka rankkaa koulussa on. Ettei mihinkään jää vapaa-aikaa ja kokeisiin ei kerkeä lukemaan. Oikeasti se on kiinni vain omasta tahdosta ja järjestelmällisyydestä. Voihan se toki tuntua ylivoimaiselta haasteelta lukea 200 sivuinen opus yhdessä illassa, mutta senkin homman olisi voinut aloittaa vaikka kaksi päivää aikaisemmin. Onneksi vanhempani ovat pitäneet koulu motivaationi korkealla, sillä sanonta on kuulunut: hevoset saavat lähteä, jos koulu kärsii. En siis todellakaan ole höntsäillyt lukiota ja ylä-astetta huonoilla arvosanoilla läpi, vaan ylä-asteelta lähdin 9 keskiarvolla opiskelemaan lukioon ja siellä olen pärjännyt kohtuullisesti vaikka välillä tekisin mieli repiä hiuksia päästä englannin ja välillä myös muiden aineiden takia. :D En kuitenkaan väitä olevani mikään tunnollisuuden perikuvaa edustava opiskelija, sillä harvoin teen kotona hommia koulun eteen ja välillä tuntuu ettei millään jaksaisi kiinnostaa. Nytkin tuossa vieressä odottaisi 12 kirjan pino pitkän matikan kirjoja, joita pitäisi alkaa kertailemaan kevään koitosta varten. Mutta motivaationi taitaa lomailla juuri tällä hetkellä :D

En kadu kuitenkaan hetkeäkään sitä, että omistan hevosia kaksin kappalein ja teen päivittäin niiden eteen vähintään 3 tuntia töitä. En väitä, että olisin joka päivä lähdössä tallille intoa puhkuen...en nimittäin todellakaan ole. Välillä tekisi mieli vain olla, tehdä jotain ihan muuta ja viettää kavereiden ja poikaystävän kanssa aikaa. Mutta tiedättekö kuinka lohdullista on, kun menette tallille olotilassa, joka on kaikkea muuta kuin iloinen ja sitten hevonen painaa ison päänsä syliin rapsutettavaksi, tai kun hevonen toimii aivan loistavasti ratsastaessa? Se, että luot suhteen näin isoon eläimeen ja saat sen kunnioittamaan itseäsi..... sitä tunnetta en kykene edes sanoinkuvailemaan. 

Hevoset ovat opettaneet jo tähän mennessä minulle aivan hirveästi. Niiden hoitaminen on opettanut minut sitkeäksi sillä onhan minun pitänyt lähteä tallille satoi tai paistoi tai oli kuinka paljon tahansa muita töitä. Tämän lisäksi ne ovat opettaneet minulle pettymyksien sietoa ja kärsivällisyyttä. Olenhan kokenut monet epäonnistuneet kisat ja valmennukset sekä maistanut monet kerrat hiekkaa kentältä. Erityisesti Sani ja Jasu ovat opettaneet kuinka pettymyksistä noustaan uuteen päivään ja uusiin kokemuksiin. Myös järjestelmällisyys ja vastuunotto ovat tulleet hevosten myötä. Kun mainitsen työpaikan haastatteluissa hevosharrastuksesta ja kahden hevosen omistamisesta, tämä antaa lähes poikkeusetta hyvän vaikutelman työnantajalle. Se kertoo, että tämä työntekijä on vastuuntuntoinen ja ahkera, kerta vastaa kahdesta hevosesta. Vinkatkaahan siis työnhaussa tällaisista asioista, jos vain mahdollista  ;)

Kummatkin pollet joutuivat muuten kolmen viikon rautakuurille. Olen huomannut, että Sani palautuu nyt todella hitaasti lenkkien jälkeen, ja saattaa puuskuttaa vielä pitkienkin loppukäyntienkin jälkeen. Pohdimme sunnuntaina tätä asiaa valmentajan kanssa, ja hän totesi että kannattaa syöttää parin viikon rautakuuri, sillä oireet viittaavat raudanpuutteeseen. Jos muutosta ei tule, niin täytyneet ottaa verikokeet asian selventämiseksi. Toivon kuitenkin, että homma selviytyisi tuon rautakuurin myötä. :)