14 vuotias pikku tyttö istui autossa matkalla kohti Turkua. Edellinen yö oli mennyt sängyssä pyörien ja malttamattomuutta pohdiskellessa. Olimme nimittäin viikkoa aikaisemmin käyneet Turussa koeratsastamassa 7 vuotiaan eestinhevosruunan Repsolin ja tänäin oli vihdoin koittanut päivä jolloin kävisimme hakemassa sen uuteen kotiin.
Tänäin:
On kulunut neljä vuotta siitä kun tuo innokas pikkutyttö kävi vanhempiensa kanssa hakemassa hevosen uuteen kotiin. Tänä aikana pikkutyttö on kasvanut nuoreksi naisen aluksi ja hevonen on aikuistunut ja viisastunut 11-vuotiaan tasolle. Matkalla on kerennyt tapahtua vaikka mitä, hyviä ja huonoja asioita ja matka on todellakin ollut kuoppainen. En siltikään vaihtaisi päivääkään tästä neljästä vuodesta.
Jos palataan ajassa siihen hetkeen kun olimme koeratsastamassa Ressua, muistuisi mieleeni seuraavat asiat. Ressu kuskasin minua koeratsastuksessa aina mahdollisuuden tullen, mutta silti jostain kumman syystä se tuntui oikealta. Se oli sopivan haastava ja omapäinen ja jos kouluratsastus ei natsannut heti niin esteillä yhteistyö pelitti alkumetreistä asti. Ja minut tuntevat tietävät: en tyydy niihin helpoimpiin tapauksiin! Näillä fiiliksillä teimme siis päätöksen: tästä ihastuttavasta pienestä läsipää ruunasta tulisi uusin perheen jäsenemme.
Ressu on ollut näiden neljän vuoden aikana aivan mahtava opetusmestari minulle. Sen kanssa olen päässyt tutustumaan kisamaailmaan ja oppinut paremmaksi ratsastajaksi niin esteillä kuin koulussakin. Esteillä se antaa minulle paljon virheitä anteeksi, jolloin oma itseluottamukseni pysyy korkealla ja uskallan ratsastaa hevosta vaikka edessä olisikin korkeita ja haastavia esteitä. Luotan 100% Ressuun, kun kyse on esteratsastuksesta. Se ei ole kieltänyt minulla koskaan (lukuunottamatta muuria kehkeh) millekkään erikoisesteelle ja se on aina menossa korvat hörössä kohti estettä. Kouluratsastuksessa onkin sitten ihan erisävel kellossa. Se ottaa nokkiinsa kaikista minun virheistäni ja koittaa kyllä niiden varjolla luistaa työnteosta. Mutta ajattelen tämänkin puolen positiivisesti: korjaanpahan omaa istuntaani ja keskitynpähän ratsastukseen kunnolla. Noita ominaisuuksia nimittäin tarvitaan, jos haluaa saada Ressun kulkemaan edes siedettävästi.
Heh näitä tuli nyt aika monta. Jaksoitteko edes katsoa kaikkia kuvia?
Nämä neljä vuotta ovat olleet aivan mahtavaa aikaa ja toivon, että saamme kokea vielä monta hyvää vuotta Ressun kanssa. Olenkin sanonut jo, että kun Ressu minulta lähtee niin se lähtee vihreille laitumille, ellei sitten tule sellaista tilannetta, etten pysty takaamaan hevoselle sen ansaitsemaa elämää rahallisesti. Mutta kaikkeni teen, että se saa asustella meillä elämänsä loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Laita rohkeasti kommenttia tulemaan !
Huomioithan kuitenkin, että käytössä on kommenttien valvonta. Eli kommentit tulevat näkyviin vasta minun hyväksyntäni jälkeen :)